Tamin bloggauksia

Eilen kävin lääkärillä jälleen, sairasloma jatkuu ainakin tämän viikon. Katsotaan siitä sitten eteenpäin miltä tilanne näyttää. Ei mun mielialani tunnu kyllä olevan kohentunut juuri yhtään.

Sain nukahtamislääkkeet unen saantiin, mutta en tiedä uskallanko niitä edes ottaa… Pelottaa, etten sitten herääkään aamulla. Lääkärille kerroinkin pelostani, niin hän totesi, että voin ihan huoletta ottaa nukkumaan mennessä yhden. Jos kokeilisi vaikka pe-la vastaisena yönä.

Viime yönä kyllä nukuin yllättävän hyvin, jopa 5 tuntia heräämättä kesken unien. Tosin saunomisella kyllä voi olla osuutta asiaan. En tiedä.

Tänään sitten sain sen verran itsestäni irti, että kävin siellä mielenterveystoimistolla. Pääsin heti sairaanhoitajalle ja kerroin tilanteen. Tein myös BDI-testin (paperiversion) ja sain tulokseksi 16-17 (tuo sillä, että jotkut vastauksistani osui kahteen vaihtoehtoon). Eli tulos on lievän masennuksen ylärajoilla. Tuosta linkistä tein huvikseni uudestaan ja se antoi tulokseksi 12 masentuneisuus-pistettä ja 1 ahdistuneisuus-pisteen. Eli enemmän kallistuu keskivaikeaan masennukseen. Seuraavaa aikaa minulle lupailtiin joskus ehkä joulun jälkeen. Jonot ovat järkyttävän pitkiä.

Anyway, sh meinasi, että jos ja kun saisin kunnolla nukuttua -pari viikkoa kahdeksan tunnin katkeamattomia unia- niin mielialanikin saattaisi parantua huomattavasti. Huomenna menen omalle lääkärille uudestaan, hän näkeekin sitten koneelta nämä jutut mitä juttelin mielenterveystoimistolla.

Tällä hetkellä olen niin väsynyt, että pää tuntuu todella kevyeltä. Olen haukotellut koko päivän, mutta uni ei vain tule, vaikka kuinka olen koettanut lepäillä.

Is there hope for me yet???

Jaa-a, sairasloma alkaa olemaan lopuillaan, mutta minä en kyllä taida olla vielä mitenkään jaksavainen ensi viikolla taas kouluun mennä. Niskahartiat särkee, tizanidin ei tunnu auttavan - edes särkylääkkeiden kanssa. Tai no, krooninen päänsärky kyllä on ajoittain hellittänyt, mutta ilmoittelee kyllä olostaan. Ja unet on edelleen parin tunnin pätkiä, nyt (ihme ihme) olen kyllä yhteensä 6 tuntia saanut nukuttua, siis pätkissä, mutta kuitenkin. Ja painajaiset vaan jatkuu.

En tiedä. Tuntuu että elossakin kaikki on minun syytä. Pojan karkailut koulualueelta, mieheni limupullon kuohuminen, se ettei tyttäreni löydä sukkia jalkaan… Siis ihan kaikki.

Helvetti, kun sitä rahkeet riittäisi mennä johonkin juttelemaan… Meillä suvussa näitä mielenterveysasioita on pidetty aina pahana ja tabuna. Varsinkin isän puolen suvussa. Mutta kai se on vaan ennakkoluulonsa siirrettävä syrjään ja tehdä jotain.

Aika useana yönä olen nähnyt painajaisia. Yksi uni oli todella ahdistavan oloinen. Se tuntuu vaan pyörivän mielessä, vaikka tästä on jo tovi, kun sen näin.

Olin ajanut kolarin ja kyydissäni ollut ihminen; tyttö kuoli. Jouduin oikeuteen ja sain kuolemantuomion. Oikeuden oli määrä päättää pannaanko tuomio täytäntöön heti vai vasta joskus myöhemmin. Kävelin oikeussaliin (joka oli jonkunlainen auditorio) hirveän ihmislauman saattamana. Ajattelin todella ahdistuneena matkalla “saliin”, että ei tämä voi tapahtua minulle, en minä voi nyt kuolla! En mitenkään, tämä on vain jotain typerää pilaa kuitenkin!

Syyttäjänä oikeussalissa toimi eräs luokkani vanhemmista naisista. Hän oli hirvittävän tyly ja jyrisi jotain “oikeussalin” edessä. Ihmiset vain tuijottivat minua vihaisina…

Sitten heräsin, tuskanhikisenä. Olin nukkunut vain puolitoista tuntia. Seuraavana iltana televisiosta tuli eräs lempileffoistani, The Green Mile. En pystynyt katsomaan sitä.

Joopa joo. Poika tuli itkuisena kesken päivän koulusta kotiin. Soitin opettajalle ja selvisi, että koulussa oli ollut riitelyä ja poika oli saanut raivokohtauksen luokassa. Olen ajatellut, että pitäisiköhän sitä kuitenkin pojalle ne adhd-lääkkeet hommata… Kun nuo raivokohtaukset ja koulualueelta poistumiset ym.ym.ym. alkavat olla -jos ei ihan jokapäiväistä, niin ainakin melkein. *huokaus*

Ihan niin kuin sitä stressiä ei olisi muutenkin. Alkaa tuntumaan, että olen ihan helvetin huono ihminen, kun ei poikakaan osaa koulussa pysyä. Opettajan kanssa kyllä juteltiin niin, että poikakin oli siinä paikalla (haettiin reppu). Lupasihan tuo taas koettaa olla. No, tänään jäi kyllä pojalta tarra saamatta käytöskalenteriin. Valitettavasti.

Kaksosetkin on tapelleet koko saatanan päivän, kun ovat koulusta tulleet kotiin… Tää ilma sen varmaan tekee, että nuokin käy ylikierroksilla. En tiedä.

Päätä ja niskoja särkee. Tuntuu, ettei tuo tizanidin auta mitään. Hierojallekaan en halua mennä.

Tämä päivä on mennyt totaalisen usvassa. Aika ei kulje, pää on tyhjä. Jotenkin vaan möllötyttää. Voi hitto, kun jaksaisinkin suoltaa kaiken paskan ulos, joka kalvaa. Vaan tuskinpa kirjoitustila edes riittäisi. *sarkasmia*

En tiedä. Pitäisi nyt ryhdistäytyä ja mennä siellä mielenterveystoimistolla käymään. Mutta kun ei rohkeus riitä.

Tänään sitten kävin lääkärissä puhumassa. Ratkesin hillittömään itkuun kertoessani asiaa. Tuntui, ettei siitä itkusta tule ollenkaan loppua. Lääkäri oli ihan ihmeissään.

Sain alustavasti viikon sairasloman (pyysi soittelemaan loppuviikosta, jos tunnen oloni vielä kovin väsyneeksi) ja Tizanidin-kuurin särkeviin niskahartialihaksiini. Yhden olen ottanut, mutta ei se tunnu auttavan. Jos kokeilisi illalla ottaa kaksi.

Nyt en oikein jaksa enempää tähän kirjoitella.

Kaikki alkoi työssäoppimisjaksolla terveyskeskuksen vuodeosastolla. Ohjaajani kohteli minua alentuvasti. Olin “vain opiskelija”. Se kuului ja näkyi. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja syrjityksi. Negatiivista kommenttia tuli jatkuvasti, positiivista ei ilmeisesti löytynyt, vaikka tein työtä siinä missä muutkin osaston hoitajat.

Näytön vastaanottajani kohteli kuin keskenkasvuista kakaraa. En olisi saanut autella muita hoitajia, olisi pitänyt hänen perässään kulkea, ja samalla hoitaa siinä sivussa kolmea vuodepotilasta itsekseni. Piti revetä kymmeneen paikkaan yhtä aikaa.

Aloin tuntea henkistä väsymystä. Saatoin alkaa itkemään ihan yhtäkkiä - ilman mitään syytä. Pyörrytti ja oksetti. Niska-hartiaseutu kipeytyi. Aloin olemaan kiukkuinen. Pimahtelin pienimmästäkin asiasta. Yöt alkoivat olemaan katkonaisia, 4 - 5 tunnin unia. En olisi jaksanut nousta enää sängystä ylös. Samaan syssyyn autoni teki tenän, kaivoin fillarin esille ja sillä kuljin kolme päivää työpaikalle. Pimeällä lähdin ja pimeällä tulin kotiin. Kotona en muuta tehnyt kuin kaaduin sohvalle. Ruokahalukin väheni kummasti etovan olon takia. Vatsani meni aivan sekasin - vuoroin ripulia vuoroin ummetusta. Paniikkikohtauksen tapaisia oireita, sydämentykytystä, huimausta…

Näyttö meni ja koulu alkoi, aloin tuntemaan inhoa ja pelkoa koko kouluun menoa kohtaan… Vetäydyin enemmän ja enemmän omiin oloihini koulussa… Kunnes viimein tällä viikolla tilanne meni sellaiseksi, että en yksinkertaisesti jaksanut lähteä kouluun - ja syyllisyys lintsaamisesta vain kasvoi.

Viimein nyt tänään olen älynnyt hakea apua tähän tilanteeseeni. Soitin terveyskeskukseen ja sain lääkäriajan ensi viikolle. Sain myös mielenterveystoimiston numeron, johon soittelinkin - kunhan olin ensin saanut kerättyä sen verran rohkeutta. Kerroin läheisilleni, että aion jäädä nyt sairaslomalle pahenevan stressin vuoksi. Vastaanotto oli ristiriitainen - toinen ymmärtää, toinen haukkuu pataluhaksi “Kannattaako kannattaako????” “Et sinä tule valmistumaan ikinä jos aina olet sairaslomalla!”"Ai että ihan täysipäiväiseksi hulluksi alat vai?”

Mieskään ei ymmärrä, syyttää syksyä vaan. “Kyllä sä jaksat!” “Älä nyt viitsi sairaslomaa ottaa!”

Lässyn lässyn lää. Itse minä oloni tunnen, ja tajuan hakea ajoissa (vai liekö jo myöhäistä) apua. Ennen kuin tämä pahenee.

(lisää…)